Pokerus the coastal town

~ Valinta on sinun ~
 
PääsivuFAQKalenteriHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Ulciscor - The Mercenary

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
KalTurahk



Viestien lukumäärä : 400
Join date : 05.09.2010
Ikä : 24

ViestiAihe: Ulciscor - The Mercenary   Su Joulu 27, 2015 9:47 pm

Pokemon: Bisharp
Tyyppi: Teräs/Pimeys
Nimi: Ulciscor
Ikä:26
Sukupuoli: Uros
Jengi; jengitön
Ammatti: Palkkasoturi

Ulkonäkö:

Tietystä kulmasta katsottuna Ulciscor näyttää aivan tavalliselta Bisharpilta. Mutta toinen hänen sivustaan on vahingoittunut ja vanhohen haavojen peitossa. Jo yleensäkin synkkä naama Bisharpille, Ulciscorin saa monetkin kääntämään katseensa toisaalle, epämukavuudesta... tai jopa pienestä pelosta. Niin kylmät hänen silmänsä ovat.
Hän käyttää myös hiukan repaleista, ruskeaa viittaa.
Pituutta löytyy semmoinen 1.6 metriä ja painoa runsaat 70 kiloa mikä on hyvin tavallista hänen lajilleen. Väriharmoniaa hallitsevat punainen, harmaa ja valkoinen. Käsissä olevat terät ovat uhkaavan näköiset ja sisäänvedettävät.

Luonne: Ulciscorin kokema suru on tehnyt hänestä melko välinpitämättömän ja hyvin vihaisen pokemonin. Hän on hylännyt myötätunnon joka ennen oli hänen voimakkain tunteensa. Mutta, niinhän tämä tunne myös oli tuonut hänet tähän pisteeseen.
Ulciscor on syrjäänvetäytyvä, mikä aiheuttaakin sen että häntä on välillä vaikea löytää, jos häntä nyt satuit etsimään. Ei myöskään paljoa puhu, jollei tarvetta ole. Ja sitten kun hän puhuukin, hän on usein töykeä, ellei jopa hyvin vihamielinenkin. Toisaalta hän voi myös olla... siedettävä. Joskus. Minkäänlaista ystävällisyyttä ei kannata odottaa, muttei sentään heitä sinua seinään siltä seisomalta.
Hän ei luo minkäänlaisia pitkäkestoisia suhteita... ainakaan ystävällisissä merkeissä. Hän on tullut astuneeksi monien varpaille hommissaan. Tietoisesti tai vahingossa, ei niinkään väliä.
Ulciscor ei milloinkaan osoita minkäänlaista kunnioitusta, edes työnantajilleen. Hän saattaa vaikuttaa tämän vuoksi ylimieliseltä, ja voikin tehdä alentavia kommentteja, etenkin taisteluissa... jos näkee siinä hyötyä. Ja sekin että voiko hän olla uskollinen... on kyseenalainen ominaisuus. Loppujen lopuksi vain hän itse merkitsee mitään.

Ulciscor on hyvin tietoinen näkyvistä arvistaan eikä pidä siitä että ne otetaan puheenaiheeksi. Tällöin muistot kuinka hän ne on saanut palautuvat mieleen. Siitä huolimatta hän ei ole koskaan päättänyt peittää haavojaan.
Myös Kirlian näkeminen saa Ulciscorin yleensä sen verran pois tolaltaan että hiukankin tarkkanäköinen henkilö sen huomaa. Hänelle tulee aivan liian helposti mieleen Adawna, josta hän ei koskaan halua puhua toisten kuullen.

Ulciscorilla on myös pulma; hän saattaa romahtaa kesken kaiken. Adawnan menettäminen oli hänelle vaikea pala nieltäväksi. Jos hän ei saa pidettyä tunteitaan kurissa, hän muuttuu aivan hulluksi. Tällainen kohtaus alkaa yleensä mutinalla ja huipentuu täyteen hulluuteen. Tällöin hän ei ymmärrä puhetta ja on hyvin väkivaltainen. Kuka tahansa voi joutua hänen uhrikseen.
Joskus kohtaus saattaa sammuttaa Ulciscorin täysin, johtaen täyteen kyvyttömyyteen liikkua tai ajatella. Näissä tapauksissa hän on äärimmäisen haavottuvainen.
Huolimattaan hänen... ongelmistaan, Ulciscor on rauhallinen taistelija, melko älykäs ja käyttää ympäristöään hyväkseen. Hänellä on myös hyvä muisti, joka soveltuu suullisten viestien kuljettamiseen.


Menneisyys: Ulciscor ei ole hänen oikea nimensä. Itse asiassa, elämänsä alkupuolella hänellä ei edes ollut nimeä. Hän oli vain hylätty lapsonen pimeällä suolla, jo syntyessään joutui pärjäämään omillaan. Elämä oli rankkaa noilla soilla. Ruokaa oli niukalti ja yksikin väärä askel saattoi koitua pokemonin kohtaloksi, näiden hävitessä nälkäisiin soihin. Meno oli alkukantaista ja väkivaltaista. Vesi-pokemonit olivat ravintoketjun huipulla näiden luontaisten uima-taitojen ansiosta. Voitte vain kuvitella kuinka vaikeaa pienellä Pawniardilla oli tällaisissa oloissa. Yksin minkäänlaista opastusta tuossa helvetissä. Mutta, vastoin omia ja muitakin oletuksia, hän selvisi. Hän kynsi itsensä eteenpäin omalla tahdonvoimallaan. Oli vastassa mitä tahansa, hän kulki eteenpäin silmäänsä räpäyttämättä. Hulluuden lailla hän pysyi kiinni elämässä. Mutta tuossa hulluudessa oli myös myötätuntoa, tuota harvinaista tunnetta. Tunne joka tulisi tuhoamaan hänet...
Oli sateinen kausi ja suot tulvivat. Tuolloin teki aina tiukkaa. Ruoka-varojen lähestyessä loppuaan, Ulciscor joutui päätöksen valtaan, luottaako että sateet loppuisivat vai lähteäkö ruoan hakuun. Toki, ulkona oli vähemmän pokemoneja, mutta sade voisi osoittautua hengenviejäksi. Lopulta, hän päätti lähteä. Todennäköisyydet sateen loppumiselle olivat pienet. Ne jatkuivat normaalisti viikkokausia ja tuskinpa mikään sitä nytkään muuttaisi. Niin hän jätti kolonsa, peitti jälkensä ja suu-aukon. Niin hän suunnisti sateen keskelle. Jokainen askel oli harkittava ja reitti hallittava. Väsyessään hän hakeutui aina parhaaseen mahdolliseen paikkaan lepäämään, tuulelta ja sateelta suojaan. Yhtenä kertana, käpertyneenä puun juuren ja kiven väliin, hän kuuli avun-huudon. Aivan hänen selkänsä takaa! Hän hivuttautui hiljaa ylös. Aivan ensimmäisenä hän näki kaksi valtavaa Quagsirea. Hän aikoi jo vetäytyä kun näki haavoittuneen Raltsin. Tällöin hän joutui kauhun valtaan. Ei Raltsin tilanteen, vaan omansa takia. Hän halusi auttaa! Miksi? Miksi hän vaarantaisi henkensä? Aivan alusta hän oli päättänyt ettei sekaantuisi sellaiseen. Mutta nyt, tosi-tilanteessa, hän ei halunnut kääntää selkäänsä. Hänen kivenkova-ja kylmä päättäväisyytensä murtui.Hän auttaisi. Hän hyppäsi suojansa takaa heittäen muutaman marjan saalistaan. Quagsiret kiinnittivät huomionsa marjoihin, unohtaen Raltsin. Ruoka toimi parhaiten hämääjänä. Ulciscor nappasi Raltsia kädestä ja raahasi mukanaan. Ralts kauhistui kyllä muttei pannut vastaan, niin väsynyt hän oli. He piiloutuivat puun taakse ja Ulciscor jäi sydän hakkaillen odottamaan Quagsirien takaa-ajoa. Mutta ketään ei näkynyt. Hämäys oli toiminut paremmin kuin hän saattoi toivoakaan. Sadekin oli jo hävittänyt heidän jalanjälkensä. Jotain hyvää sateestakin. Tämä mielessään hän kääntyi Raltsin puoleen. Tämä oli jo menettänyt tajuntansa. Sehän tästä vielä puuttuikin. Hän joutuisi kantamaan tämän koko matkan kololleen. Matkasta tulisi hidas...
Hänen onnistui päästä kololleen. Hän laski Raltsin ruoho-pedilleen ja jäi siihen tuijottamaan. Mikä oli saanut hänet pelastamaan tämän? Hän ei ymmärtänyt. Hänhän olisi voinut joutua pelastajan tilalta uhriksi. siinä katsellessaan hän huomasi jotain; hän piti tätä Raltsia kauniina. Tuollainen ajatus oli hänelle uusi. Siinä hän vain seisoi, sateen rummutellessa hänen "kattoaan". Kului tunteja ennen kuin Ralts heräsi. Hän availi hiljalleen silmiään, tajuamatta missä oli. Hän käänsi katseensa Ulciscoriin. He tuijottivat hetken toisiaan kunnes Raltsin silmät rävähtivät täysin auki. Hän hypähti pediltä ja painautui seinää vasten täristen. Ulciscor yritti rauhoitella tätä ja tämä palasikin pedille Pawniardin vakuuttaessa ettei satuttaisi häntä. Hän sai pienen maanittelun jälkeen Raltsin avautumaan. Ulciscor tunsi vihlaisun sydämessään kun kuuli että Raltsin äiti oli kuollut vain vähän aikaa sitten. Sen jälkeen he eivät paljoa puhuneet moneen päivään. Molemmatkin oikeastaan vain istuivat kuunnellen sadetta. Saadessaan enmmän rohkeutta Ralts alkoi kertoa unelmastaan; maailmasta soiden ulpuolella. Tässä vaiheessa Ulciscor itse asiassa nauroi. Eihän mitään muuta ollut! Katsokaas, monet suolla asuvista eivät tiedä,tai usko ulkomaailmaan. Mutta mitä enemmän Ralts kertoi, sitä enemmän han alkoi uskomaan. Raltsin äiti ei ollut syntyjään soilta ja hän oli kertonut paljon tyttärelleen.
Viikot kuluivat ja he tottuivat hiljalleen toisiinsa. Näiden viikkojen aikana Ulciscor oli kohdannut monenlaisia hänelle ennestään tuntemattomia tunteita. Sade laantui lopulta ja Ralts ilmoitti lähtevänsä omille teilleen. Tämä itse asiassa yllätti Ulciscorin. Hän oli tottunut pikkuisen Raltsin seuraan ja huomasi, ettei halunnut tämän lähtevän. Tästä Ralts ilahtui ja suostui jäämään. Siinä vaiheessa Ulciscor myös tajusi ettei koskaan ollut kysynyt tämän nimeä. "Adawna", hän vastasi.
Niin he elivät vuosia yhdessä ja ulkomaailmasta tuli molemmille unelma. Tie ulos sieltä. Monet tarttuivat heidän unelmaansa ja, ensimmäistä kertaa, syntyi ryhmä. Pokemoneja jotka eivät halunneet elää kuoleman pelossa, tappaa toisia, elää rauhassa! Heidän ryhmänsä kasvoi ja tuli vahvemmaksi. Ulciscor sai myös tällöin ensimmäisen nimensä, sellaista kun ei omannut vielä; Venia. Adawna ja Venia kehittyivät Kirliaksi ja Bisharpiksi ja heidän ryhmänsä kukoisti.
Adawna ja Venia olivat kaksistaan eräällä reissulla, kunnes Adawna vaihtoi yhtäkkiä puheenaihetta. "Tiedätkö, en koskaan ole kiittänyt sinua... siis, silloin kun pelastit minut...". Venia huomasi että Adawna oli hyvin vaivaantunut ja kiemurteli puhuessaan. Kuinka kauniin näköinen tämä olikaan! Silloin Venia tajusi rakastavansa tätä pientä, sievää pokemonia. Ja Adawna tunsi aivan samoin. Kumpikaan ei vain kehdannut sanoa sitä ääneen.
Heidän ajatuksensa kuitenkin siirtyivät heti toisaalle heidän törmätessään haavoittuneeseen Sableyehin. He kiikuttivat tämän oitis piilopaikkaansa. He jättivät tämän sairaanhoitajan hoiviin ja siirtyivät sitten toisiin tehtäviin. Minkä virheen he olivatkaan tehneet!
Oli aamu ja Venia suunnisti sairaskoloon tarkistamaan Sableyen tilaa. Kauhukseen hän löysi vain kuolleen sairaanhoitajan. Hän käännähti ja poistui hurjistuneena kolosta. He olivat olleet varomattomia. Ja nyt oli liian myöhäistä! Ulos päästessään hän kuulikin jo vartijoiden kauhun-huudot. Haavoittunut Sableye oli ollut vain syötti, vakooja. Ja nyt se oli tuonut oman ryhmänsä, pokemonit joita tunnontuskat eivät vaivanneet, heidän kimppuunsa. Ne vain halusivat heidän ruokavarastonsa. He kävivät vastaan, mutta turhaan. Venian ystävät kaatuivat yksi kerrallaan hänen ympärillään. Hän haki katseellaan Adawnaa. Tämä oli piiritetty ja Venia lähti nopeasti pelastamaan rakastamaansa naista. Kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut kuinka pilvet olivat täyttäneet taivaan. Yhtäkkiä alkoi ukkosmyrky. Taivas repesi ja päästi sateen valloilleen. Paikka rupesi tulvimaan vain sekunneissa. Tuoolaista sadetta ei oltu nähty vuosikymmeniin! Venian jalat alkoivat luistaa mutaisella maalla ja liikkuminen oli vaikeaa. Sitten hän sai kimppuunsa puolisen tusinaa Sableyta. Hän yritti päästä näistä eroon. Sitten kuului kauhea räjähdys. Venia tajusi heti äänen lähteen; pato oli murtunut! Tulva vei kaikki mukanaan. Avuttomana hän joutui katsomaan kuinka vesimassat veivät häntä ja Adawnaa eri suuntiin. Venia päätyi pinna alle silkan painonsa takia ja joutui ponnistelemaan päästäkseen pinnalle. Tunteja kului mutta hän ei suostunut luovuttamaan. Mutta hänen kehonsa suostui. Hän tunsi kuinka hänen tietoisuutensa sammui...
Venia heräsi hätkähtäen. Hän tajusi olevansa pienen järven rannalla. Hän ryömi päästäkseen täysin kuiville. Kauhea kohina täytti hänen korvansa. Hän käännähti ja näki valtavan vesiryöpyn syöksyvän korkealta jyrkänteeltä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki vesiputouksen. Levättyään hetken hän nousi viimein pystyyn ja laahusti hiukan eteenpäin. Nänen näkynsä täytti laaja aukea. Kaikki oli vihreää. Kauempana oli vuoria. Aurinko ei koskaan ollut paistanut noin kirkkaasti. Hän oli ulkona! Mutta tämä ajatus mielssään hänen mielensä valtasi kauhea menetys. Adawna oli poissa. Kadonnut vesimassojen alle. Venia tippui polvilleen ja huusi menetyksensä taivaalle...
Hän kulutti vuosia tutkien sitä uutta maailmaa. Hyvin erilainen mutta kuitenkin samanlainen... Hän törmäsi myös ensimmäistä kertaa ihmisiin. Hän ei kokenut näitä olentoja mitenkään erityisinä, aivan samanlaisia kuin pokemonit.
Nykyisessä mielentilassaan hän näki vain ihmisten ja pokemonien pahimmat puolet joka vain kasvatti hänen vihaansa. Usein nenät vastakkain muiden kanssa, hän joutui usein tappeluihin, harjaannuttaen taitojaan. Hänen mielenongelmansa pääsivät myös pinnalle johtaen myös usein ongelmiin pokemonien kyseenalaistaessa hänen järkeään. Vuosien saatossa hän alkoi tekemään töitä pokemoneille, niin yksityisille kuin jengeillekin, jotka olisivat monien mielestä... kyseenalaisia. Hänet tultiin pian tuntemaan palkkasoturina, joka saisi työn tehtyä, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Ei sitä odottaisi pokemonien tarvitsevan sellaisia. Mutta sellainen hän nyt oli. Eikä se häirinnyt häntä lainkaan. Vanha Venia olisi halveksunut sitä mikä hänestä oli tullut. Mutta hänhän ei ollutkaan enää Venia. Nykyään hän oli Ulciscor. Eikä mikään, tai kukaan, muuttaisi sitä.
Näin vuosien saatossa hän päätyi lopulta Pokerukseen, oppien jengien välisestä kamppailusta. Ehkäpä tämä oli... paikka minne jäädä... toistaiseksi...



Hyökkäykset:
-Psycho Cut
-Metal Claw
-Hone Claws
-Night Slash

Kyky: Defiant

Pelaaja:KalTurahk
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
 
Ulciscor - The Mercenary
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Pokerus the coastal town :: Hahmoesittelyt :: Jengittömät-
Siirry: